Menneellä viikolla pennut ovat jo kokeneet ensimmäisen kynsienleikkuun ja ensimmäiset pennut ovat tupsahtaneet ulos laatikosta. Kehitystä ja kasvua tapahtuu valtavasti joka päivä. Lauantaina huomasin ensimmäisen pilkahduksen 1-pojan luomien raosta. Eilen, eli 14 vrk iässä ainoastaan kahdella oli silmät vielä täysin kiinni. Pennut ovat myös nousseet jaloilleen. Vaikka kulku ei ole vielä kovin vakaata, vauhti on kuitenkin kovempi kuin ryömien.
… sekä minulla että Rorilla. Rori täytti lauantaina 4 vuotta ja pennut sunnuntaina viikon. Pentujen syntymäpainot on tallella viimeistä lukuunottamatta, mutta koska pentuja ei merkitty heti, en pysty yhdistämään niitä yksittäisiin pentuihin. Uskallan kuitenkin sanoa, että ainakin yksi pennuista oli tuplannut painonsa viikon ikäisenä ja tänään, 8. päivänä, saman on tehnyt ainakin puolet pennuista.
Pentueen suurimmat ovat kasvaneet vähän liiankin rivakasti, mutta kun maitoa riittää ja ahneimmille ja vahvimmille sitä riittää eniten, niin minkäs teet. Pari päivää tarkkailin pienimmän tytön pärjäämistä, mutta hyvin tuokin jo näyttää pärjäävän, vaikka onkin merkittävästi kevyempi kuin isoimmat tytöt. Kasvaa kuitenkin niin kuin kuuluukin. Tyytyväistä ja hiljaista sakkia kaikki tyynni.
(Kyllä Rori makaa vasemmallakin kyljellä, vaikka sattumalta kaikissa kuvissa onkin samoin päin…)
Ja erityisen lyhyeksi osoittautui Rorin viimeinen tiineysviikko. Epäilin jo jotain oikeaa vatsatautia, kun Rori alkoi tyhjentämään itseään lauantaina, kun tiineysvuorokausista oli menossa 57. Sunnuntai-aamuna hengittely oli sen verran raskasta, että uskoin toden kuitenkin olevan kyseessä ja kutsuin apukädet paikalle.
Apukädet – ja loputkin Marjasta – saapui paikalle puolen päivän maissa ja aika kuluikin mukavasti seurustellen ja rupatellen ja Rorin ajoittaisia läähättelyjä seuraten. Aina välillä se kävi pentulaatikossa, mutta tuli sitten taas olohuoneen puolelle seurustelemaan. Iltakahdeksan maissa se taas häipyi pentulaatikkoon ja kun jonkin hetken kuluttua lähdin vilkaisemaan sitä, löysin Rorin tuijottamasta hieman tyrmistyneen oloisesti laatikossa potköttävää pentua, vielä kalvoissa. Annoin ”PENTU!”-hälytykset ja selitin Rorille, että pentu pitää auttaa ulos kalvoista, kun samalla näytin mallia.
Seuraava tunti olikin säpinää, kun neljä pentua syntyi tunnin aikana. Viides pentu syntyi tunnin päästä siitä ja siihen mennessä Rorikin alkoi päästä hommasta jyvälle. Kolmeen mennessä oli syntynyt yhteensä kahdeksan pentua. Mutta sen jälkeen alkoikin odotus.
Selkeästi supistuksia tuli muutaman ryppäissä silloin tällöin, mutta kunnollisiin ponnisteluihin asti synnytys ei kuitenkaan edennyt. Pariin kertaa kävin Roria ulkoiluttamassa, mutta silläkään ei tuntunut olevan vaikutusta. Vähän ennen kahdeksaa ”vitsailin” että hätäkös tässä, kun on maanantai ja eläinklinikatkin jo auenneet. Vitsailu muuttui todeksi, kun vihreät vedet kertoivat yhden istukan irronneen. Mitään muuta ei synnytyksen suhteen enää tapahtunut, joten yhdeksän jälkeen aloin soittelemaan parille klinikalle, joille jätin soittopyynnön ja valmistuimme lähtemään kohti Lappeenrantaa.
Odottamatta vastaussoittoja lähdimme liikkeelle. Matkalla saimme ensin yhteyden Villimykseen, josta toivotettiin tervetulleeksi – olimme siinä vaiheessa jo Kauppatorin kulmalla. Klinikalla ensimmäiseksi tuotiin lämpötyyny pentuvadin alle, sitten tehtiin yleistutkimus Rorille, minkä jälkeen oli vuorossa ultra. Ultrassa ei löytynyt enää kuin yhdet sydänäänet (mikä oli odotettavissa) ja lääkäri suositteli keisarinleikkausta, koska hänen mielestään viimeisenkin pennun sydänäänet oli hidastuneet.
Vaihtoehtona oli tietysti yrittää normaalia synnytystä, mutta koska oli mahdollisuus, että elävän pennun tila ehtisi huonontua ja voisimme silti joutua leikkaukseen, niin annoin luvan leikata. Kirurgi ja leikkaussali olivat onneksi juuri vapautuneet. Rori syötti pentunsa vielä kertaalleen ennen kuin se vietiin valmisteltavaksi leikkaukseen.
Kello oli tässä vaiheessa – mitä lie – ehkä kymmenen. Minun ja Marjan tehtäväksi jäi odottaminen. Aamukahvit sentään saimme automaatista. Yön yli valvoneet aivot alkoivat siirtyä päivämoodiin ja huumori saattoi olla huonoa, mutta mieliala pysyi silti kohtuullisen korkealla. Kun on ehtinyt kuukausia ennen synnytystä nähdä painajaisia siitä, että joutuu myrskyisenä viikonloppuyönä ajamaan henkihieverissä olevan nartun kanssa puolitoista tuntia lähimmälle päivystävälle klinikalle – jos se päivystää – niin tämä vaihtoehto tuntui suorastaan helpottavalta; Aurinkoinen maanantai-aamupäivä ja emo kävelee häntä heiluen sisään lähimmälle eläinklinikalle.
Ehkä? yhdentoista maissa meille tuotiin ponnekkaasti kiemurteleva urospentu muun pentukasan jatkoksi. Kovasti se jaksoi möngertää ja ilmoittaa harmistumistaan siitä, ettei ruokaa löydy. Kun Rena sitten tuotiin heräilemään pääsi uusi poika tissiin kiinni. Rori luuli heräillessään olevansa laulava lintukoira, mutta happea haukkaillessa pää alkoi kuitenkin vähän kerrassaan selvitä. Kotiin pääsimme lähtemään (kassan kautta!) puoli kahden maissa. Rori oli silloin tarpeeksi tolkuissaan.
Muutaman tunnin Rori oli vielä niin uuvuksissa, ettei jaksanut pentuja puhdistaa, antoipa vaan imeä. Pennut kyllä tyhjensivät suoltaan ja pissasivat sujuvasti möyriessään toistensa päällä ja alla, joten niiltä joutui puhdistamaan vähän muutakin kuin pyllyä. Illan edetessä Rori ryhtyi hoitamaan tehtäviään kokonaisvaltaisesti. Ja teki sen lopulta niin hyvin, että uskalsin jopa nukkua.
Nyt pennut ovat jo 4 päivää ja viettävät päivänsä ja yönsä niin kuin pentujen pitääkin: nukkuvat ja syövät. Syöminen tapahtuu jatkuvana tarjoiluna, kunnes kaikki simahtavat. Toimivia nisiä on vain 8 ja niistäkin välillä puolet tavoittamattomissa, kun Rori pyrkii makaamaan selällään. Päättelin, että sillä on kuuma ja paljaaksi ajellun mahan pitäminen taivasta kohti helpottaa. Niinpä eilen tein pikatrimmiä Rorin pitäessä taukoa pentulaatikosta. Mitään siistiä jälkeä en ehtinyt saada aikaiseksi, mutta sen verran paljasta kylkeä kuitenkin, että selällään makaaminen selvästi väheni. Jatketaan trimmiä taas joku päivä.
Viimeinen odotusviikko on jo lähtenyt käyntiin. Sitä ennen, viikon 8 aluksi kokosimme pentulaatikon. ”Pentulassa” on riittänyt järjestely- ja rakennushommia senkin jälkeen. Mm. kulkuaukkoa piti suurentaa, jotta mamma mahoineen mahtuu aukosta sisälle.
Vuorokaudella 52 laskettiin lapsia röntgenkuvasta ja loppulaskelma oli 10. Toivottavasti kaikki selviävät hengissä myös tähän maailmaan. Toistaiseksi Rori on ollut yhtä vaihtelevan reipas ulkoillessa kuin koko tiineyden ajan vaikka vatsa onkin jo melkoinen. Tästä eteen päin vain odotellaan ja jännitetään.
Perjantaina tuli täyteen 42 vrk astutuksesta. Sen kunniaksi – tai ehkä tuurilla – onnistuimme tekemään tekemään hieman pidemmän lenkin jäällä. Ilmakin suosi.
On raskasta olla raskaana, ainakin Rorin mielestä. Ruoka maittaa paremmin kuin lenkkeily, mutta kuntoakin pitäisi saada pidettyä yllä, joten ihan yksipuolisella päätöksellä ohitamme niitä kotiin päin vieviä polunpäitä lähes joka lenkillä.
Tänään oli 40. tiineysvuorokausi, joten aamu aloitettiin Axilurilla, kuten pari seuraavaakin päivää. Pentulaatikko odottaa kokoamistaan siihen asti kunnes operaatio ”kämpän organisointi” tuottaa sille riittävän tilan. Puuhaa siis riittää.
Kun näitä pentuja laitettiin alulle tammikuun vesisateessa 13. päivä perjantaina, pelkäsin jo pahinta… Mutta niin vain saatiin koiranalkuja aikaiseksi. Tänään kävimme Rorin kanssa ultrassa ja näyttää siellä olevan pentusia muillekin kuin minulle. Päivitän lisätietoja pentueesta pian.
Marraskuun toiseksi viimeinen viikonloppu kului rally-kokeissa. Lauantaina oli joukkuepiirinmestaruudet, mutta onneksi alokasluokka oli vuorossa viimeisenä, joten väkeä ei paikalla ollut ihan niin paljon kuin aiemmin päivällä. Rata tuntui tutustuttaessa mukavalta ja yhteistyö Rorin kanssa toimi myös. Rata sujui ilman ensimäistäkään ongelmaa ja onnistuminen kasvatti onnistumista. Tuloksena 100 pistettä, jolla sijoituimme toiseksi. Joukkue ei pärjännyt, vaikka molemmat sadan pisteen koirat olivat samassa LPKY2-joukkueessa, koska kakkosjoukkueen ylempien luokkien koirat eivät saaneet tulosta.
Sunnuntaina kisattiin yksilöpiirinmestaruuksista ja sen lisäksi MES-luokalta yli jääneet paikat oli varattu ALOlle. Ja koska PM, ALO oli taas viimeisenä. Osa kokeeseen ilmoittautuneista oli saavuttanut RTK1:n jo lauantaina ja osa jäi kotiin kelin takia, joten luokka oli pieni. Rata tuntui helpolta ja oma keskittymiseni ei ehkä ollut yhtä hyvä kuin lauantaina. Niinpä 5-kyltillä Rori pysähtyi kesken kierron ja seuraavan kyltin eteenistuminen ei onnistunut lainkaan. Uusin tehtävän, jolloin se sujui moitteetta. Uusimiseen lähdettäessä Rori onnistui loikkaamaan hihnan yli, joten ohjasin sitä loppuradan niin, että hihna kulki sen vatsan alta. Eipä tullut ainakaan hihnan kiristymisiä, kun kiristymisen määritelmä on se, että hihnan lukko nousee vaakatason yläpuolelle… Loppurata meni hyvin ja tulokseksi jäi 94 pistettä. Sillä ei sijoittunut, mutta saimme kuitenkin tuomarin palkinnon ja koulutustunnuksen RTK1
Jälkeen päin tulin ajatelleeksi, että saatoin jopa käyttää sekä kierrossa, että eteentulossa väärää käskyä, jonka vuoksi Rori oli epävarma. Käytän molemmissa liikkeissä Rorille eri käskyä kuin Renalle ja Raskalle, joten saatan hyvinkin itse taantua koejännityksessä…
Sunnuntailta saimme muistoksi myös kuvia. Kuvaajana Laura Seppä.
Sitähän saa, kun maksaa koiran ilmoittautumisen BH-kokeeseen, vaikka se on paikan kysymisen ja vahvistamisen välillä esittänyt totaalista kurittomuutta treeneissä. Ainakin, kun se koira on Rori. Maksoin kuitenkin ja lähetin ilmoittautumisen vajaa kaksi viikkoa ennen koetta.
Ensimmäisen viikon näin sitten mielessäni kaikki ne mahdolliset ja mahdottomat kauhukuvat siitä, mikä voisi mennä kokeessa pieleen. Rori oli vieläpä kovin avulias näiden mielikuvien ehdottamisessa, koska ilmeisesti omaa päätä alkoi vanne kiristää ja se näkyi heti koirassa.
Koetta edeltävällä viikolla olin sitten jo käynyt rakentavaa kehityskeskustelua itseni kanssa ja yhteistyö kentällä alkoi taas sujua. Torstaina teimme vielä kokeenomaisen paikallaolon toisen koiran suorittaessa BH-kaavion ja sekin onnistui mainiosti. Alkoi tuntua siltä, että koe saattaisi sujua jopa hyvin!
Koska oma seuramme ei järjestänyt tänä syksynä koetta, matkustimme pääkaupunkiseudulle EPK:n järjestämään kokeeseen. Koe oli sunnuntaina ja matkustimme Nurmijärvelle jo perjantaina iltapäivällä – tosin Talinhuipun kautta, koska tottisosuus pidettäisiin siellä. Paikka oli minulle tuttu, Rorille ei. Muistoissani kenttä oli muuttunut tasaisemmaksi ja paremmin hoidetuksi, joten järkytys oli melkoinen, kun näin kentän kunnon; PK-esteiden hautausmaa oli laajentunut, eli esteiden ja hyppyjen raatojen määrä oli lisääntynyt 10 vuoden takaisesta. ”Nurmikko” oli hoitamaton, laonnutta heinää kentän takaosassa, etuosassa kulunutta heinikkoa, josta törrötti kuivuneita piharatamoita ja siankärsämöitä. Ja nimensä mukaisesti Talinhuippu on mäen laki eli laskeutuu keskikohdalta joka suuntaan. Voi että sitä onkin oppinut liian hyvään LPKYn kenttien äärellä.
Saatiin esiin ”maalaiskoira kaupungissa” -ilmiö: pikkasen oli mielenkiintoisempaa seurattavaa aidan ulko- kuin sisäpuolella. Pieni välilenkkeily auttoi asiaa ja Rori pystyi jo toisella yrittämällä keskittymään töihinkin. Toisen kävelykierroksen jälkeen se tarjosi portin edessä perusasentoa jo ihan vapaaehtoisesti. Odotukseni oli kuitenkin jo pudotettu ihan realistiselle tasolle, eli toivottavasti saadaan homma pysymään kasassa edes joten kuten.
Kokeessa oli kuusi koiraa ja olimme viimeisessä parissa juoksuisen nartun kanssa. Vuoroamme odotellessa en jännittänyt, mutta niin vain kentälle astuessa sydän alkoi jyskyttää ja joka kerta ennen liikkeelle lähtöä minun piti ensin vetää syvään henkeä. Enpä muista sellaistakaan ennen kokeneeni ja ensimmäisestä koirakokeesta on sentään jo 30 vuotta!
Mitään kaunista katseltavaa ei suorituksemme varmaan ollut, mutta mukana Rori pysyi ja teki enimmäkseen mitä pyydettiin. Paikallaolossa jouduin antamaan kaksi maahan-käskyä, mutta jätin Rorin selkäni taakse kohtuu luottavaisin mielin. Pieni epäilys alkoi kuitenkin kalvaa, kun suorittavan koiran siirtyessä kohti henkilöryhmää tuomari vilkuili enemmän Roria, kuin sitä suoritavaa koiraa… Ehdin jo miettiä, että Rori oli tullut epävarmaksi, kun seuraamiskaavion L-sakara oli tullut liian lähelle ja että se varmaankin on noussut ylös haistelemaan maata ja tuomari seuraa, mitä se seuraavaksi tekee… Parimme lähtiessä vapaana seuraamiseen ja tuomarin käännettyä katseensa heihin, vilkaisin vaivihkaa, ja siellä Rori kuitenkin makoili rauhallisesti katsellen kentältä poispäin.
Arvostelussa tuomari sitten kertoi, että mainitulla hetkellä aidan takaa oli alkanut kuulua ”valtavaa ryminää” (jota itse en jännitykseltäni kuullut), jonka vuoksi hän kiinnitti huomionsa Roriin, joka kuitenkin vain levollisesti katseli aidan toiselle puolelle. Ilmeisesti silloin oli frisbeegolfareiden lisäksi aidan toisella puolella ollut hevosia hirnumassa ja rymistelemässä. Muuta erityisen kehuttavaa ei Rorin suorituksessa ollut, mutta HYVÄKSYTTY joka tapauksessa.
Kaupunkiosuus oli Espoon puolella Vanhan Turuntien varressa Selloa vastapäätä. Rori veti hihnassa koko kierroksen ajan, mutta ei kiinnittänyt huomiota muihin järjestettyihin(kään) häiriöihin kuin henkilöryhmään, missä se olisi halunnut moikata kaikki enkä ollut saada sitä lainkaan istumaan. Mutta HYVÄKSYTTY, eli koko koe hyväksytysti suoritettu, koulutustunnut BH ja osallistumisoikeus PK-kokeisiin.
Jälkikoe ei ole kyllä näkyvissä ihan lähitulevaisuudessa. Kun palasimme kotiin ja hallitreeneihin, oli käsissä taas ihan eri koira. Tajusin, että olemme treenanneet ulkokentillä ja häiriöissä aivan liian vähän. Joten ehkäpä ensi kesänä täytyy auton nokka kääntää kohti Haukkista useamman kerran viikossa, jos koskaan toivon Rorin selviytyvän PK-tottiksesta.
Ei, että kesässä olisi paljon muisteltavaa. Helle- ja muukin kooma jatkui koko heinäkuun ja melkein hävettää tunnustaa, että kesän ensimmäisen jäljenkin ajoimme vasta elokuun puolella. Tottistreeni kerran viikossa oli kaikki, mitä ”tarvitsi” valeraskaan koiran kanssa tehdä.
Elokuussa metsässä olivat jo kavereina marjanpoimijat ja parin jäljen jälkeen havahduin siihen, että esiin oli tullut sama ongelma, mihin viime vuonna jäimme: harhajäljet. Muutoin meno oli vallan mainiota.
Päädyin sitten tekemään harhajälkiharjoitusta ystävän kanssa pellolle. Osittain väärinkäsitysten, osittain alkuperäisestä suunnitelmasta luopumisen takia treenistä tuli koiralle kohtuuton. Jo pelkkä pelto alustana aiheutti hämminkiä, kun koira olisi ollut lähdössä tien toiselle puolelle metsään jäljestämään. Ei se kuitenkaan rikki mennyt ja viimeinen suora ajoi jo asiansa: kaikki kaksi keppiä nousi ja kumpikaan harha ei vienyt mukanaan.
Korjausliikkeenä ajoimme sitten lyhyen metsäjäljen, josta ohessa olevat kuvat ovat peräisin.
Seuraavilla jäljillä tulikin sitten taas uusi ongelma, kun keppejä alkoi jäämään metsään. Useimmiten se ensimmäinen keppi. Nyt olen suunitellut tekeväni monta lyhyttä jälkeä, jossa on vain yksi keppi melko pian janan jälkeen. Jos keppi ei nouse, jälki päättyy tielle, jossa sitten voidaan ihmetellä että missähän ne kepit on. Ja nyt yritän pysyä suunnitelmassa.
Valeraskaus on todellakin ohi ja nyt on pakko pitää tiiviimpää treenitahtia tai olen vaarassa menettää hermoni iloisen ja innokkaan (ja äänekkään!) ”lintukoiran” kanssa. Rorihan on tosi rauhallinen koira – paitsi silloin kun ei ole…
Kuvat: Kirsi Forsberg
 | Katri: Kolme pientä kirjainta |
 | Pipsa & Arska: Hyvinkään ryhmänäyttely 16.9.2… |
Glegdale 